Julkaistu 08.02.2019

”En halua kuullakaan vapaaehtoisesta paluusta”

Tämä on ollut lähtöasetelma monessa tapaamisessa, jonka aiheena on ollut vapaaehtoinen paluu. Eihän se mukavalta tunnu. Olen mielestäni hyvällä asialla ja asiakas tukkii korvansa ja suunsa. Voi saada vaikutelman, että kyseessä on ristiriitatilanne. Mutta ristiriidat ja konfliktit mahdollistavat muutoksen. Jos kaikki tyytyisivät olemassa olevaan, ei mikään muuttuisi. Ei auta kuin alkaa etsiä ratkaisua, miten saada asiakas edes kuuntelemaan.

Olen työskennellyt vapaaehtoisen paluun hankkeessa puolitoista vuotta ja tavannut sinä aikana satakunta asiakasta. Useimpia heitä kiinnostaa vain senhetkinen tilanne: missä vaiheessa prosessi on menossa ja mitä vaihtoehtoja on. Myös laittomat vaihtoehdot kiinnostavat. Mutta minä keskityn vain laillisiin.

Asiakkaan sanoessa, että hän on tullut tapaamiseen vain ja ainoastaan kohteliaisuudesta eikä aio ikinä palata, minä nyökkäilen ja sanon, että puhumme vapaaehtoisesta paluusta juuri sen verran kuin sinä haluat siitä puhua tai tietää. Yliannostuksen vaaraa ei ole. Minulle tärkeintä on se, että hän on tullut.

Ymmärrettävästi asiasta puhuminen on vaikeaa, mutta minun näkökulmastani siinä ei ole mitään eettisesti tai moraalisesti arveluttavaa. Se kuuluu vastaanottokeskuksen tehtäviin, niin kuin vaihtoehtojen esitteleminenkin. Asiakkaat jäävät vaille jotakin oleellisen tärkeää, jos heille ei turvapaikkaprosessin aikana siitä puhuta. Jos jätämme kertomatta hänen tulevaisuutensa kannalta merkityksellisestä asiasta, teemme jo päätöksen hänen puolestaan: sinun ei tarvitse tietää. Käytämme valtaa omista lähtökohdistamme portinvartijana, mikä on eettisesti ja moraalisesti arveluttavaa.

Olen koko työurani ajan tehnyt monenlaista ohjaus- ja neuvontatyötä. Tulin hankkeeseen sellaisella ”täältä pesee ja välillä linkoaakin” -asenteella. Nyt otan nöyränä hatun päästäni. Kiitän ja kumarran aivan mahtavien kollegoideni, mutta myös asiakkaideni suuntaan. Luulen oivaltaneeni jotakin. Parhaimmillaan asiakkaan ohjaus ja neuvonta onkin neutraalia vaihtoehtojen esittelyä ja rohkaisemista itsenäiseen päätöksentekoon.

Ei tarvitse hakata päätä seinään tai yrittää saada asiakasta väkisin tekemään sitä, mitä minä haluan, mikä minusta on oikein. Tehtäväni on saada hänet miettimään, mikä olisi hänelle sopivin toimintatapa. Toki on asioita, jotka on hoidettava just ja jetsulleen, ne liittyvät ehkä enemmänkin ympäröivään yhteiskuntaan kuin asiakkaan elämänpiiriin. En tiedä, onko jo olemassa sellainen työmenetelmä kuin osallistava neuvonta, mutta jos ei ole, niin julistan itseni sen keksijäksi!

Neuvonnassa ei anneta asiakkaalle valmiita ratkaisuja, vaan häntä kuunnellaan ja hänen kanssaan keskustellaan. Työntekijän on tunnettava asiansa ja osattava arvostaa asiakkaan mielipidettä, vaikka se olisi toinen kuin itsellä tai työnantajalla. Turhista turhinta on ruveta riitelemään tai väittämään vastaan. Parhaimpaan lopputulokseen pääsee myötäilemällä, kuuntelemalla ja suhtautumalla asiakkaan tunnereaktioihin vakavasti.

Mutta työntekijällä pitää olla myös riittävästi rohkeutta ja ammatillisuutta, että hän voi sanoa asiakkaalle, mitä tapahtuu jos… Jos hakemukseen tulee kielteinen ratkaisu, oikeusasteissa valituksia ei hyväksytä ja vastaanottopalvelut lakkaavat. Jonkun meistä täytyy pystyä sanomaan asiakkaalle, että case is closed. Ohi on, ja mitä siitä seuraa.

 

 

 

Kaisa Mylly

Kirjoittaja on toiminut vapaaehtoisen paluun suunnittelijana Kajaanin vastaanottokeskuksessa VAPA2-hankkeessa, jonka päättyessä hän palaa sosiaaliohjaajan virkaansa.